Ensimmäinen muistamani kuva on omakuva, se on syntymähetkeltäni. Synnyin Harjun pirtin saunassa. Napanuora oli ollut tiukasti pääni ympärillä ja painanut tumman raidan otsani yli. Se on muistikuva, jonka muut ovat luoneet mieleeni. Raita hälveni muutaman viikon kuluessa.
Norjan kruununjalokivet, niitä ihailin naapurin Matilda-tädin luona. Kävin siellä pikkutyttönä katselemassa norjalaisia kuvalehtiä ja leikkimässä hopeisella nuken kahviastiastolla. Haaveilin olevani Norjan prinsessa.
Kymmenvuotiaana luistelin uusilla luistimillani Kokemäenjoen kirkkaalla vastajäätyneellä jäällä. Makasin vatsallani ja katselin alas, mustaan veteen. Alhaalla näkyi pieniä vaaleita palloja, ilmakuplia.
Olen osallistunut kahteen performanssiin. Rintamamiestalon vintin ikkunasta peloteltiin siskon kanssa naapurin likkoja joulupukinnaamarilla keskellä kesää. Isä taisi antaa meille selkään. Toinen tapaus liittyy nuoruuteen ja heräävään naistietoisuuteen? Ystäväni Marjan kanssa asetuttiin lavatansseissa akkalauman eteen ammumaan. Eikä kukaan tullut hakemaan tanssiin!
Voimakkain maalauksellinen kuva näkyi maailmasta, kun katselin sitä ensimmäistä kertaa prisman läpi. Jokaisella valon ja varjon rajaviivalla väreili sateenkaaren värit.
Tärkeä kokemus kuvan tekemisessä on ollut nöyryys. Olen harjoitellut sitä ikonimaalauskursseilla. Kun ojensin keskeneräisen työni ja siveltimeni opettajalle ja pyysin apua, oleminen oli kepeää ja turvallista.
Lainaan vielä runoilija Göran Sonnevia, hän kirjoittaa kesäyöstä kokoelmassaan Valtameri (2007, s.21).
Valkolehdokin
löysin ensin vain
tuoksuna, lyhimmän
yön aikana
Sitten kaksi päivää
myöhemmin,
näin sen, hennosti
hohtavan, valkeat
hennonvihreät
terälehdet